Seitsemän päivää juomattomuutta, siis kun tämä päivä on täynnä.
Mutta lepoa ei voi suoda, ei ainakaan ajatuksettomia tiloja. Oikeastaan ei
kuitenkaan mitenkään hirveän raskasta, nämä päivät ovat olleet muutamia
alakuloisia ja tunteiden vuoristoratamylläköitä lukuunottamatta melko
helppoja kestää. Toki välillä kärsimättömänä on joutunut jo päivän aikaan
katsomaan kelloa, että kauanko vielä on, kun pääsee nukkumaan ja uuteen
päivään. Mutta, sellaistahan se ryyppäämisen lopettelu on.

Jos on jotakin asiaa tehnyt antaumuksella, on syytä löytää draivia elämään
jostakin muusta. Tyhjiö on täytettävä - vaan ei etanolilla. Vaan merkitystalouden
mukaisilla elementeillä: sisältöä, motivaatiota, pieniä palkintoja, menneisyyden
tragikoomista suremista, unelmien ja haaveiden irtipäästämistä sieltä jostakin
mielen kellarikerroksista. Päivä on vielä huomennakin, olihan eilenkin, on tänäänkin.

Tämä on sitä todellista positiivisuutta. Kannattaa uskoa sellaiseenkin aivan
mahdolliseen skenaarioon, että aurinko nousee minullekin. Kevät koittaa,
kesä tulee, elimistö elpyy, laboratoriokokeet ovat taaksejäänyttä historiaa.
Mitkä kokeet? No tietenkin itsensä hidas tappaminen mitä nautinnollisemmalla tavalla:
ryypyn, humalan ja kännisen itkun avulla. Mutta se on nyt ohi.
Kummaa, miten voin sen tietää, miten voin tämän kokea näin? Eikö epävarmuutta
pitäisi olla? Takaportteja olisi syytä jättää auki? No, ei enää, ei enää. Olen lopettanut ja
aloittanut ryyppäämisen niin monta kertaa, että uskon, että olen epäonnistuneiden
lopetusyritysten määrässä jo miltei ammattilaisen veroinen. Eli: siis? Juomarin tasolla?
Juopon? Dokaajan? Alkoholistin? Sitova myöntyminen on paikallaan.
Kyllä. Minä se olin. Mutta en enää. Jotain uutta on nousemassa, sieltä elämän sekasotkun,
epävarmuuden, pelkojen, kaunan, kateuden ja katumuksen syövereistä.
Feeniks-lintu nousee omista tuhkistaan, ja lentää korkeammalle kuin Ikaros,
tulisemmin kuin Prometheus. Graniittinen rosoisuus mielessäni, melodraamaa vielä
selvin järjinkin, ja matka jatkuu. Kasvu jatkuu. Psyyke, eheydy tai ole eheytymättä,
mutta tee se raittiina, kun et 20 vuoden kännisekoilusta vielä ottanut eheytyäksesi.
Kansa kiittää ja kumartaa, minä myös. Hyvää yötä Internet, hyvää yötä vanha minä,
huominen, uusi, uljas ja parempi huominen kajastaa jo mielen sopukassa. Uskokaa tai
älkää, mutta viinasta voi päästä eroon.
Tähän uskoon lasken sieluni, adios, amigos, und senoritas.

Olen tavallisen oloinen, mutta epätavallinen suomalainen, jonkinlainen
turhautuneisuuden ja tympeän olotilan kiistaton ruumiillistuma.
Matka juomattomuudesta raittiuteen lienee seikkailu, vaikkakin tällä
hetkellä koko ajatus raittiudesta tuntuu lähinnä mahdottomuudelta.
Tämä päivä taitaa olla se ensimmäinen varsinainen juomaton päiväni.
Viinasta toki puhun, viinistä, oluesta, viskistä, konjakista, vodkasta,
brandystä, shampanjasta, siideristä, drinkeistä, etanolista. Rakkaalla
lapsella on monta lempinimeä, niin tälläkin - rakkauteni kohteella.
Vaikea on ollut myöntää itselleen ongelmaa, ylipäätään mitään
probleemaa.

Olenhan koko ikäni ollut selviytyjä, suorittaja, onnistuja, ja jos olen
kämmähdellyt, niin nopeasti nousten olen taas jatkanut suorittamista,
selviytymistä.
Epäonniset, köyhät ja epävarmat kyykkyyn. Niin. SIksi kai tuo viina alkoi jo
vuosia sitten ottaa kovaa otettaan: minustakin rohkea, itsevarma, luova
sosiaalinen fiksuilija, juhlien keskipisteen kiva kaveri. Vuosia olut ja muut
etanolilajikkeet ottivat minut suopeasti vastaan, mutta joskus 40 vuotta
täytetyäni (siitä taitaa olla jo kohta pari vuotta aikaa), aloin yhä paremmin
ymmärtämään, että eihän tästä projektista ole tullut mitään muuta kuin
helvetillisiä morkkiksia, päänsärkyjä, itseaiheutettuja tuskankohtauksia ja
loputonta kännisen itkunsekaista ulinaa ja krapulaaamujen vannomisia
uusista aluista, uusista juomattomuuksista. Siis suoraan sanottuna:
suuri ja ihmeellinen projekti kohtuukäytöstä oli aina ja iankaikkisesti
kaikkein tärkein missioni työni lisäksi.

Työhän tosiaan piti minut miehenä ja suorittajana veden pinnan
yläpuolella. Tai sanoisinko paremmin, että pysyttelin lasissani nenänpää
kuivilla, vaikka muuten uinkin etanolissa, tuossa niin rakkaassa aineessani
kovinkin sujuvasti ja ilomielin. Siis suomeksi sanottuna ensimmäiset 15
vuotta minun oli helpompaa hallita viinankäyttöäni, mutta avioeron,
keski-ikäistymisen ja toleranssin kasvun myötä päätökseni hukuttaa
murheeni viinaan vahvistui oleellisesti. Ja sitä jälkeähän tässä olen nyt
alkanut korjailla: viina vei, otti mukaansa omaan kuolemantanssiinsa.
AIkansa ilakoitiin, mutta lopulta viina ei malttanut loputtomiin näyttää
naamareitaan, välillä tosiaan näin kuin näinkin viinan kiron todellisen,
raadollisen puolen: maksu vuosien juhlimisesta ja asiallisesta
 kohtuukäytöstä alkoi ottamaan hintaansa. Viina asetti veronsa, ja se
vero oli julma. Keho, pää ja koko elämä on laitettava verolle, eikä mitään
muuta kuin hidas kuolema peliin. Tämä kaikki, mutta ehtona se, että
viinankäytön oli lisäännyttyvä ehdottomasti, selkeästi ja paljon. No, näin
tapahtui. Todellakin ja helvetin onnistuneesti kyllä.