Olen tavallisen oloinen, mutta epätavallinen suomalainen, jonkinlainen
turhautuneisuuden ja tympeän olotilan kiistaton ruumiillistuma.
Matka juomattomuudesta raittiuteen lienee seikkailu, vaikkakin tällä
hetkellä koko ajatus raittiudesta tuntuu lähinnä mahdottomuudelta.
Tämä päivä taitaa olla se ensimmäinen varsinainen juomaton päiväni.
Viinasta toki puhun, viinistä, oluesta, viskistä, konjakista, vodkasta,
brandystä, shampanjasta, siideristä, drinkeistä, etanolista. Rakkaalla
lapsella on monta lempinimeä, niin tälläkin - rakkauteni kohteella.
Vaikea on ollut myöntää itselleen ongelmaa, ylipäätään mitään
probleemaa.

Olenhan koko ikäni ollut selviytyjä, suorittaja, onnistuja, ja jos olen
kämmähdellyt, niin nopeasti nousten olen taas jatkanut suorittamista,
selviytymistä.
Epäonniset, köyhät ja epävarmat kyykkyyn. Niin. SIksi kai tuo viina alkoi jo
vuosia sitten ottaa kovaa otettaan: minustakin rohkea, itsevarma, luova
sosiaalinen fiksuilija, juhlien keskipisteen kiva kaveri. Vuosia olut ja muut
etanolilajikkeet ottivat minut suopeasti vastaan, mutta joskus 40 vuotta
täytetyäni (siitä taitaa olla jo kohta pari vuotta aikaa), aloin yhä paremmin
ymmärtämään, että eihän tästä projektista ole tullut mitään muuta kuin
helvetillisiä morkkiksia, päänsärkyjä, itseaiheutettuja tuskankohtauksia ja
loputonta kännisen itkunsekaista ulinaa ja krapulaaamujen vannomisia
uusista aluista, uusista juomattomuuksista. Siis suoraan sanottuna:
suuri ja ihmeellinen projekti kohtuukäytöstä oli aina ja iankaikkisesti
kaikkein tärkein missioni työni lisäksi.

Työhän tosiaan piti minut miehenä ja suorittajana veden pinnan
yläpuolella. Tai sanoisinko paremmin, että pysyttelin lasissani nenänpää
kuivilla, vaikka muuten uinkin etanolissa, tuossa niin rakkaassa aineessani
kovinkin sujuvasti ja ilomielin. Siis suomeksi sanottuna ensimmäiset 15
vuotta minun oli helpompaa hallita viinankäyttöäni, mutta avioeron,
keski-ikäistymisen ja toleranssin kasvun myötä päätökseni hukuttaa
murheeni viinaan vahvistui oleellisesti. Ja sitä jälkeähän tässä olen nyt
alkanut korjailla: viina vei, otti mukaansa omaan kuolemantanssiinsa.
AIkansa ilakoitiin, mutta lopulta viina ei malttanut loputtomiin näyttää
naamareitaan, välillä tosiaan näin kuin näinkin viinan kiron todellisen,
raadollisen puolen: maksu vuosien juhlimisesta ja asiallisesta
 kohtuukäytöstä alkoi ottamaan hintaansa. Viina asetti veronsa, ja se
vero oli julma. Keho, pää ja koko elämä on laitettava verolle, eikä mitään
muuta kuin hidas kuolema peliin. Tämä kaikki, mutta ehtona se, että
viinankäytön oli lisäännyttyvä ehdottomasti, selkeästi ja paljon. No, näin
tapahtui. Todellakin ja helvetin onnistuneesti kyllä.